Olin kesän ajan mukana eräässä taideprokkiksessa Helsingin juhlaviikoilla. Siellä käytettiin asusteena eräällä taiteilijalla tällaista puurakennelmaa. Tämä kyseinen taiteilija kulki asuste päällään esiintymispaikkaansa joka päivä helsingin keskustassa ja hän kiinnitti erityisesti huomiota siihen, kuinka ohikulkijat reagoivat. Hämmentävää hänen mielestään oli se kuinka jotkut ohikulkijat eivät juurikaan kiinnittäneet huomiota (vastaan tulevat koirat ja muut eläimet tosin olivat kauhuissaan). Tämä herätti minussa paljon kysymyksiä. Kuinka paljon ihmiset oikeastaan kiinnittävät huomiota ympäristöönsä? Kävelevätkö ihmiset silmät kiinni? Minulla on joskus tapana kävellä niin, että katson maahan omissa ajatuksissani, sain siitä rasitusvamman oikeaan lonkkaan. Tämän ajatuksen inspiroimana lähdettiin seikkailemaan kaupungille puska päässä. Laitan videomatskua myöhemmin.

Olen 29-vuotias helsinkiläinen nainen. Onko mulla kolmenkympin kriisi? Voi olla. Voi myös olla että olen oppinut vain elämään tai sitten valmistaudun vain kuolemaan, tietäen että olen ainakin elänyt niinkuin haluan. Jotkut elää suunnitelmallisesti, mä elän intuitiivisesti. Riemukkaasti, mutta syvässä rauhan tunteessa. Haluan rikkoa rajoja, tehdä kaikkea hullua. Mieli puuhasteluihini kuuluvat ihmisten viihdyttäminen ja ehkä vähän järkyttäminenkin. Harrastan taiteita, valokuvausta, teatteria, tanssia. Olen jättänyt oravanpyörän ja yritän elää mahdollisimman minimaalisesti. Tavoittenani on saavuttaa terve elämä. Elämä ilman lääkkeitä, ilman stressiä, ilman ruuansulatusvaivoja, turvotusta ja silmäpusseja. Elämää ilman sitä kaikkea, mistä kaikki koko ajan valittaa, ilman merkityksetöntä arkea. Tahdon olla tässä ja nyt, tietäen että joka hetki on arvokas ja että olemme täällä vain käymässä. Jokainen hetki voi olla viimeinen, kuolema on koko ajan läsnä.  Tämä sivusto on ikäänkuin mun päiväkirja. Teen tätä itselleni ja haluan jakaa tätä myös muille, koska musta on vaan niin siistiä jakaa asioita muitten kanssa.